Kyllä.

Elämä on varsin yksinkertaista. Kun sen oivaltaa. Ja se tekee siitä vaivan arvoista. Ei tarvitse ratkaista rubikin kuutiota kun osaa vain päättää minkä laatuista teetä illalla juo.

Olen tietoisesti vältellyt ihmiskontakteja, joiden tapaaminen ei tapahdu kasvokkain. Olen erittäin epävakaassa mielentilassa, niin vainoharhainen kuin hölmö, että tulkitsen ihmisiä väärin. Tämä ei tosin koske ystäviä tai perhettä. Tarvitsen aikaa ja rauhaa mielen inventaarioon. Sähköpostit ja tekstiviestit saattavat silmissäni kertoa paljon muusta, kuin siitä mitä niissä lukee. Etsin salakirjoitusta tai salaliittoja, enteitä tulevista petoksista tai niin edelleen.

Säätiedotus: luvassa paranoiaa ja ukkosen kaltaisia aggressioita.

Avoimesti myönnän olevani tällä hetkellä avohoidossa. Minulla epäillään olevan kaksisuuntainen mielialahäiriö. Käyn joka päivä hoidossa puhumassa itsestäni ja sieluni solmuista. Tämä prosessi on nostanut paljon vanhoja vaikeita tunnetiloja pintaan, joiden suodattamisen kanssa taistelen. Tunnen hetki hetkeltä parantuvani hieman enemmän, tosin tiedän työn olevan vielä kesken. Saan silloin tällöin kummallisia ahdistuskohtauksia, ja itken tietämättä sen kummempaa syytä kuin sen johtuvan vain vanhojen arpien avautumisesta. Kasvukivut eivät tunnu hyvältä, mutta sellaistahan se on. En halua vastustella kipua, sillä eheytymiseen ei ole oikoteitä.

Tärkeintä olisi löytää rauha ja tasapaino itsensä kanssa. Haluan nyt olla itseni kanssa, ja tavata ystäviäni ja äitiäni, joiden kanssa suhteet ovat harvinaisen maanläheisiä ja terveitä. Kaikki niinsanotut uudet suhteet, jotka ovat mielessäni epävakaita, on pakko pitää kauempana, koska en osaa käsitellä niitä järkevästi tällä hetkellä. Enkä halua pilata mitään sellaista, jonka vaistoan olevan hyvää epävakaasta statuksestaan huolimatta.

Haluan myös oppia olemaan aloillani, enkä aina karata aidan toiselle puolelle jossa luulen ruohon olevan vihreämpää. Minä haluan oppia arvostamaan sitä mitä minulla on, miettimättä ahneesti miten saisin hyvää elämääni lisää. Elämä sellaisenaan on arvokasta, ja on kohtuutonta vaatia täydellisyyttä.

Minä siis haluan löytää sen eheän itseni, joka minusta katosi. Löydän sen uudestaan. Se henkilö arvostaa itseään puutteista huolimatta, ei takerru toisiin liikaa, ja osaa löytää arjesta paljon enemmän hauskaa kuin uusimmasta Big Brotherin jaksosta.

Ihmiset jotka ovat minun veressäni, vaikka minä en haluaisi heitä edes muistaa. Ainakaan tänään.

Milloin on aika lopettaa yrittämästä, ja luovuttaa suosiolla? Minusta tuntuu että yritän väkisin asioita vain muiden odotusten vuoksi, en sinänsä sen vuoksi että itse hyötyisin pidemmällä tähtäimellä, pikemminkin päinvastoin.

Minä en tosissani käy töissä, ilman valloittavaa ahdistuksen tunnetta joka yllättää salakavalasti jossakin vaiheessa iltapäivää. Olen ylirasittunut, minulla ei ole aikaa taiteelle ja viikonloput ystävien seurassa loppuvat liian lyhyeen. Olen mielestäni tienannut sopivasti, ja raha ei saisi ratkaista mielenterveyden hintaa. Minä en kykene tähän, millään.

Unohdin puhdistaa aamulla kynteni mustasta kynsilakasta. Nyt olen ah ihanan konservatiivisessa työympäristössäni, ja merkit viikonlopusta jolloin vaelsin vapaana suorastaa kirkuvat kynsistäni. Toivottavasti kukaan ei huomauta näistä mitään, haluan erottaa työn ja vapaa-ajan täysin. Joskus pidän piilossa niitti-rannekkeitani pitkähihaisen paidan alla muistutuksena siitä, millainen oikeasti olen. Muutoin mitään näkyvää merkkiä oikeasta persoonastani ei ole työpaikalla näkyvissä. Nyt minua harmittaa miten näkyvillä oikea luonteeni tavallaan on. Pelkään saavani pomoltani moitteita epäsiisteydestä, toisin sanoen erilaisuudesta ja normien paheksumasta mustasta kynsilakasta.

Ihmisillä on kummallinen tarve hallita toisiaan. Työpaikalla minä en jaksa taistella individualismin puolesta, koska konfliktit pomon kanssa ovat suoraan johdannaisia siihen, kuinka helposti saan vapaata töistä tai kuinka paljon raskaita töitä joudun painamaan. Joskus on pakko myydä sielunsa perkeleille säästääkseen energiaa.

Työn ja vapaa-ajan erottaminen on siinäkin mielessä hyvä asia, jotta jaksan yleensäkin olla töissä. Vapaudet ja velvollisuudet ovat kuin kaksi eri maailmaa tällä hetkellä, kun olen töissä tunnen enimmäkseen olevani kone. Viime viikkoina rajoittamiseni meni yli äyräiden, tunsin olevani loukussa työssä, koska pomoni ei salli mitään liian räikeää ulkonäössäni, ja viikonloppujen vietostanikin sain moitteita. Olen huomannut mitä rumempi olen, sitä paremmalta näytän varastotöissä, ja mitä tylsemmältä tarinani kuulostavat, sitä paremmin tulen ihmisten kanssa toimeen. Aina kun on perjantai-ilta, olen kuin ihmissusi joka muuttuu keskiyöllä ihmisestä eläimeksi. Minun tapauksessani muutun kuivasta korpusta inhimilliseksi.

Nyt kun katson kynsiäni tunnen haikeutta viikonlopun päättymisestä. En halua mennä töihin.

Minulla on kehoni kanssa hyvin paha olo. En muistanut miltä tuntuu inhota omaa peilikuvaansa, en ole kokenut tätä pitkään aikaan. En pysty syömään muita kuin vihanneksia, ja palo juoksemaan tai nyrkkeilemään on kova. Kai tämä ahdistus kohta lähtee JOS laihdun tämän paastopäivän aikana vähintään kaksi kiloa. Olen julma itseäni kohtaan, taas, ei mitään kohtuutta.

Miksi minä pidän kivusta? Minähän pidän siitä, minä nautin nääntymyksestä ja tyhjyyden tunteesta. Silloin kun en ymmärrä sen olevan väärin. Järki ja tunne eivät kulje käsi kädessä. Ihan sama mitä järki minulle motkottaa, joskus en piittaa sen äänestä vittujakaan. Vaikka kuinka kertoisin itselleni, minä en ole sen parempi viisi kiloa hoikempana kuin tällä hetkellä, haaveilen siitä miten jonakin päivänä kehoani kuvaillaan laihaksi tai jopa melkein alipainoiseksi mieluummin kuin sopusuhtaiseksi tai normaaliksi.

Haaveilen olevani riutunut goottityttö, joka punnertaa tuhat kertaa enemmän kuin syö ilmaa. Pian tämä kaipuu anoreksiaan taas laimenee, ja palaudun inhimillisemmäksi, toivon. On kummallista miten tämä sairas käyttäytymismalli on niin vahva osa minua, että aina luullessani sen haihtuneen kokonaan, vanhat kierot ajatukset palaavat. Niiden nitistäminen vaatii siis edellen kovaa työtä.

Minä haluan toteuttaa seuraavat asiat, vei se kuinka kauan aikaa tahansa. Tein taas tälläisen kun ei ollut muutakaan tekemistä, ja halusin piristää itseäni. Minua ilahduttaa tieto, miten päättäessäni jotain takuulla saan sen mitä haluan.

1. Benji-hyppy, vaikka sekoaisin siitä.
2. Opetella nyrkkeilyä pätevän ohjaajan kanssa.
3. Julkaista itse kirjoittamani/kuvittamani kirjan. Voihan se olla vaikka satukirja krapulaisille.
4. Ostaa piiskan.
5. Work&Travel -reissu Australiaan.
6. Oma taidenäyttely perkelsson.
7. Espresso-keitin, machine of loving grace.
8. Päätyä lehden etusivulle. Minä! Moi! Ik! Jag! I!
9. Oma pimiö, jossa voisin tehdä hämärämpiä asioita kuin jo nyt.
10. Olisiko ajokortti niin paha asia?
11. Mike Kaviar Säätiöstä tehdään legenda.

Mike Kaviarista lupasin eilen pyhästi ennen kaikkea itselleni, toteuttavani sen vision joka päässäni on viimeistään ensi kesään mennessä. Kättelin ystäväni kanssa asiasta, se on kuin verivala.

Takuulla tulee uusiakin suunnitelmia, mutta nämä nyt ainakin hoidetaan tämän elämän aikana. Heh heh.

Aamulla tullessani töihin tätini kyydissä, koin helvetin erään biisin keston verran. Eri Idols-finalistien yhteistyön tuloksesta syntynyt veisu "Haaveistani totta mä teen" sai kasvojeni ilmeen muuttumaan apaattisesta väsymyksestä äimistyneeseen inhoon. Aivan kuin olisin kuullut pitkitetyn radiomainoksen, jonka lattea melodia ei suostunut loppumaan. Juuri kun luulin kappaleen loppuvan, se vain jatkui kiduttaen minua, ja saaden aamuherätyksen tuntumaan kahta kauheammalta. Tilanne muistutti minua Kellopeli Appelsiinin kohtauksesta, jossa päähenkilölle Alexille soitetaan Ludvig Van Beethovenin sinfoniaa, joka aiheutti hänelle itsemurhavietin voimakasta voimistumista. Lopulta Alex hyppäsi ulos ikkunasta haluten kuolla, koska ei kestänyt enää. Minäkin pohdin, pitäisikö avata auton ovi ja hypätä ojaan. Tylsyyden voimasta on ennenkin viilletty ranteetkin auki.

Eräs tuttavani kertoi tapauksesta, jossa jotakuta henkilöä oli yhtäkkiä raitiovaunussa lyöty kirveellä päähän. Tuosta vain. Oliko se pelkkä sattuma? Urbaanin legendan mukaan syynä oli se, että uhri oli laulanut Antti Tuiskua. Kirvestä aseenaan käyttänyt oli saanut kipinän väkivaltaiseen tekoonsa tuon vuoksi. Tietenkin voisi ajatella, ettei ole normaalia ottaa kirvestä mukaan julkisille paikoille, mutta Antti Tuisku kuulostaa uskottavammalta syyltä rikokseen kuin mielenhäiriö. Ei vaadi paljoa herkältä ihmiseltä seota pieneen inisevään ääneen, joka saattaa olla Radio Novan paikallaan junnaava soittolista, Ilkka Jääskeläisen imelyys, Anssi Kelan kuivuus tai Yön Joutsenlaulu.

Minun on aivan pakko moittia Idolsia ja Pop-starsia. Eikö olisi jo ollut tarpeeksi miten paskaa nousee ylös valtavirran viemäristä? Se määrä artisteja joita kohoaa pinnalle edelisten ohjelma-formaattien myötä, on käsittämätön. Mikään ei ole vastenmielisempää, kuin musiikin tehtailu. Sävelet ovat tasapaksuja. Jos taustojen tuotanto otettaisiin pois ja jäljelle jäisi pelkkä melodia, olisiko sitä ollenkaan? Itse esiintyjät ovat kauniita ja teknisesti lahjakkaita, mutta persoonallinen ote moniin asioihin puuttuu. Haastatteluissa esiinnytään mahdollisimman neutraaleina, jotta miellyttäisiin massoja, omat mielipiteet liittyvät lähinnä lempiväreihin. Toisinaan lauluista kysyttäessä, joku ei osaa ollenkaan sanoa, mitä lyriikat tarkoittavat. Pop-tähdet ovat marionetti-nukkeja, joilla tehdään ennen kaikkea rahaa käyttäen hyväksi niitä raukkoja, joille musiikki on taustahälinää autoradiossa, ei elämää suurempaa. Minä katson näitä ihmisiä alaspäin.

Olen siinä mielessä kyllästynyt omiin ongelmiini, että päätin hoitaa itseäni shokkiterapialla. Minä myönnän julkisesti syömishäiriöni, bulimian. Olen kyllästynyt pitämään sitä tabuna, kiellettynä aiheena joka minun pitäisi salata. Tunnustuksen sanotaan olevan osa paranemisprosessia. Olen tullut ulos kaapista monelle ystävälleni, joille en ole koskaan aiemmin kertonut tästä yhtään mitään. Haluan oppia eroon mielisairaasta tavastani olla syömättä silloin kun on nälkä, ja ahmia silloin kun olen jo täynnä. Tämä on vain tunnustus, ei sen kummallisempaa. Olen kyllästynyt sääliin, haluan tarttua härkää sarvista ja tappaa sen.

Raumalla eräällä taiteilijalla on projekti, jossa saa painattaa itselleen t-paitaan minkä tahansa sanoman jonka haluaa huudattaa julki. Itsensä täytyy valokuvauttaa t-paita päällä jossakin julkisella paikalla, jonka jälkeen kaikki kuvat erilaisista ihmisistä t-paidoissaan kootaan näyttelyksi. Minä tilasin tekstin "172,5/67 harrastan bulimiaa". Aion kuvauttaa itseni karkkihyllyn edessä.

En häpeä mitään. Kesti 9 vuotta oppia kuinka väärin kohtelen kehoani ja haluan valaista muitakin miten parempaan suuntaan voi päästä. Prosessi on vielä pahasti kesken, mutta olen päässyt lähemmäs pintaa pohjasta.

Kaksi päivää töitä tältä viikolta jäljeltä, sen jälkeen voin keskittyä eläimellisiin iloihin, kuten seksiin ja alkoholiin. Tupakointia harrastan joka päivä, siinä ei ole mitään ihmeellistä, vaikka pidän myös sitä rattoisana elukkamaisena tapana. Jotta saa käyttäytyä kuten apina, minun on näyteltävä ihmistä.

Pitäisi oikeasti tilata piiska. Olen haaveillut piiskaamisesta koko kesän. En osaa sanoa olisiko se samanlaista kuin kuvitelmissani, ja juuri tästä syystä minun olisi hankittava tuo väline testikäyttöön. Käsirautojakin katselin, mutta ainakaan nyt ne eivät ole ostoslistani kärjessä. Tutkiessani piiskavalikoimia, löysin kaikenlaista muutakin s/m- tavaraa joita olisi mukava hankkia. Sattuvat vain olemaan harvinaisen kalliita.

Pitäisikö käyttää piiskan sijaan vain kärpäslätkää?

Lämmin sää ja hormonit ovat kiimainen cocktail.